Raapusteluja (osa 1)

Huh, huh, jo kolmas kirjoitus samanpäivän aikana! Melkoinen alkuspurtti tälle blogille.

Naputtelin mustekynää tiskin reunaan tylsistyneenä samalla kun aurinko tulvi sisään avonaisista ikkunoista ja ovista. Aamu oli ollut tosi hiljainen, ja liikkeen ihmisiä kulki lähinnä liikkeen ohi, suoraan puistoon. Yhtäkkiä tuntui siltä kuin koko tilan energia olisi muuttunut valoisammaksi ja kun käännyin ovelle, seisoi siellä vanhempi, turbaanipäivänen mies, joka tervehti aurinkoisesti englanniksi, mutta hyvin paksulla intialaisella aksentilla. Mies näytti siltä kuin olisi pompannut suoraan satukirjasta; turbaanin lisäksi kasvoja kehysti pitkä, hopeanharmaa parta sekä leveä hymy, ja kaiken sen keskellä napitti pelkäämätön ja lämmin katse.

Hän käveli tiskille luokseni ja katsoi syvälle silmiin, yhtäkkiä hän näytti mietteliäältä ja kysyi saisiko hän ennustaa kädestäni. Vaikka olisin ehkä vapaa-ajallani ollut hyvinkin kiinnostunut, olin kuitenkin virka-ajalla joten kohteliaasti kieltäydyin. Voin lukea myös kasvoiltasi, mies totesi englanniksi ja kertoi kuinka myös kasvoilta voi lukea paljon. Mies kaivoi pienestä, kuluneesta lompakostaan paperilapun ja kirjoitti siihen vapisevalla käsialalla jotakin. Sitten hän rutisti muutaman sentin levyisen lapun pieneksi mytyksi, asetti sen kämmenelleni ja sulki sen nyrkkiin. Mies kysyi nimeäni, ikää, perhettä, isoäitini nimeä, lempikukkaa, mitä nyt ikinä keksikään. Kerroin, että isoäidilläni on sama nimi kuin minulla, ja ettei minulla ole lapsia. Lempikukastani en heti ollut varma, vaihtelin mieltäni ruusujen ja tulppaanien välillä, mutta lopulta vastasin tulips.

Miehen katse vaelteli pitkin mun kasvoja, otsasta leukaan ja pitkin poskia, samalla kun hän kertoi miten olen hyväsydäminen, mutta vähän rikki. Että minun kehoni ja sydämeni on aina tässä, mutta mieleni leijailee jossakin muualla, kuten perhoset. Että minua on satutettu ja sydämeni särjetty monta kertaa, mutta vasemmasta silmästäni näkee, että salaa uskon silti edelleen rakkauteen. Olen clean-spirited ja lämmin ihminen, mutta mun mieli leijailee kuten perhoset, minun pitäisi saada se tänne alas missä minun sydämeni ja kehonikin on. Elämääni astuu kuulemma joku, jonka jälkeen mieleni ei enää ole yhtä levoton, vaan rauhassa.

Lopulta mies lähti, ja jäin tuijottamaan ulos ulko-ovesta käteni edelleen tiukassa nyrkissä. Kevyt kesätuuli puhalsi sisään ja tuntui melkeen siltä ettei mitään olisi juuri tapahtunutkaan. Join lasillisen vettä ja avasin käteni, nostin sen sisältä ruttuisen paperipallon ja silitin sen auki. Sen sisällä luki heiveröisin kirjaimin  t u l i p s.

tulppaani